Jukka-Pekka Joensuu Cinia Groupista veti Tietoyhteiskunta-akatemian aloituspäivien yhtä WordlCafe-ryhmää pohdinnolla: Jos infra ei olisi este, mihin kaikkeen meillä olisi mahdollisuus? Ryhmät pohtivat tällä pullonkaulapysäkillä erityisesti tekijöitä, jotka hidastavat tai jarruttavat digitaalisen Suomen menestyskertomusta.
Keskusteluissa nousi esiin se, miksei valokuituja voida vetää samoihin monttuihin kuin sähkökaapeleita ja putkia. 5G vaatii lisää kuitua, ja edessä on huomattavia investointeja, joiden kustannuksiin voitaisiin vaikuttaa paremmalla suunnittelulla ja eri toimijoiden keskinäisellä koordinaatiolla. Digitaalinen tasa-arvo edellyttää, että yhteydet toimivat kautta maan. Paremmat yhteydet mahdollistavat myös sen, että koko digiklusteria ei tarvitse sijoittaa muutamaan suurimpaan kaupunkiin.
Energiapolitiikka puhutti pullonkaulan äärelle pysähtyneitä ryhmiä. Digitalisaatio kysyy sähköä, ja maahamme asettuvat alan yritykset sähkön kestävää tuotantoa. Hiilen ja halkeavien atomien perustalle rakentuva sähköstrategia tyydyttää kyllä kysynnän, mutta saattaa jopa karkottaa yritykset, jotka haluaisivat hyödyntää viileää ilmastoamme, koulutettua työvoimaamme ja turvallista yhteiskuntaamme.
Toimiva tietoyhteiskunta ei kuitenkaan perustu vain hyviin yhteyksiin ja hyvään energiahuoltoon. Tarvitaan myös laadukasta koulutusta ja kehitystä tukevaa yhdyskuntarakennetta.
Kohti työn, osaamisen ja rakenteiden kohtaamista
Peruskoulu on mahtava suomalainen innovaatio, mutta maailman koulutuskärjessä pysytteleminen edellyttää uusia oivalluksia ja järjestelmän kehittämistä. Millainen olisi peruskoulu 2.0? Millaiseen lukioon tai yliopistoon se valmentaisi? Onko ihmisen kouluttamisen loputtava lakkiaisiin tai muihin toisen asteen päättäjäisiin, vai olisiko kuviteltavissa sellaisia ratkaisuja, jotka mahdollistaisivat keskeytyneen koulutusputken jatkon myös sen jälkeen, kun työelämää on jo koettu. Ei ole enää realistista olettaa, että ihmisen ammattitaito on riittävällä tasolla 30 vuotta sen jälkeen, kun koulutus on hoidettu alta. Oman ammattitaidon päivittäminen, saati uuden ammatin opiskelu, on taloudellisesti tarpeettoman haastavaa, monille mahdotonta. Koulutusrakennetta pitäisi uudistaa. Pitäisikö aikuiskoulutusta tukea koulutusseteleillä?
Ratkeaisiko kertakäyttökoulutuksen solmu perustulolla? Sitä olisi ainakin syytä pohtia. Kannustinloukkujen purkaminen parantaisi ainakin työvoiman saatavuutta. Toinen saatavuutta lisäävä tekijä olisi asumispolitiikan uudelleenmuotoilu. Omistusasumiseen perustuva asuntopolitiikka hidastaa työvoiman liikkuvuutta, ja tekee monille työn perässä muuttamisen suorastaan mahdottomaksi. Jos paikkakunnan työpaikkojen määrä vähenee, asuntojen arvot laskevat, jolloin kynnys muuttaa työn perässä muualle vastaavasti nousee. Työn kysynnän ja tarjonnan kohtaamisen kannalta koulutus- ja asuntopolitiikka ovat ydinkysymyksiä. Työn, osaamisen ja rakenteiden on kohdattava nykyistä paremmin.
Hyvä kysymys on sekin, osaammeko riittävästi tuotteistaa osaamistamme? Suomalainen tuotantoyhteiskunta voi hyvin, palveluyhteiskunta ei niinkään. Osaamme rakentaa laitteen, mutta meidän pitää oppia muotoilemaan se palveluksi ja tehdä siitä haluttava.
Sekä yksityisellä, että julkisella sektorilla tarvitaan vielä uusi digiloikka, jotta palvelut tavoittavat kohteensa ja työllisyys kohenisi. Datan avoimuuden lisääntyminen avaa uusia mahdollisuuksia yrityksille, ja koko suomalaiselle tietoyhteiskunnalle.
Mitä mieltä sinä olet? Ota kantaa!
Keskustelu aiheesta jatkuu Tietoyhteiskunta-akatemian LinkedIn-ryhmässä. Jos et vielä ole jäsen, liity mukaan ja osallistu keskusteluun.
